Tässä, tällä hetkellä. Tunnen jotain.
Olenko outo lintu maailman? Olenko
outolintu kaikille? Tuleeko kukaan koskaan
ymmärtämään ajatuksiani tai toimintamallejani.
Tuleeko kukaan koskaan oikeastaan täysin
hyväksymään minut sellaisena kuin olen?

Olen sairas. Olen mielenvikainen. Hullu. Itsekäs
paska. Näitä kuulen? Miksi silti, aina vaan uskon
ja luulen että ajttelen myös muita? Miksi itsetuntoni
rakoilee? Koska kaikki solvaavat, arvostelevat?
Miksi otan sen itseeni?

Minua kiusattiin koulussa. Se alkoi heti, ekana päivänä.
Ja jatkui vielä ammattikouluun asti, jonka lopetin.
En enää jaksanut käydä. Ja sitten olinkin raskaana.
Ei koulu, ei ala, ei siinä mitään. Siitä pidin, mutta tämä
pers.härö...? Se sai minut pakenemaan.

Harmi.

Nyt olen 25. Minulla on kuuden vanha tytär. Lähtee
kouluun syksyllä, ekalle. Miestä ei ole, eikä tule, mutta
seurustelen kyllä. Menen syksyllä "naimisiin", elämäni
naisen kanssa. Meillä on kissa, koira.

Tyttäreni ei asu kanssani, toivon silti että hän jonain
päivänä taas muuttaa takaisin kotiin... Äidin luo. Nyt
hän asuu mummolla. On asunut yli vuoden. Olin
sairaalassa. Ennen sitä pyysin huostaanottoa, koska
en kyennyt takaamaan, että lapseni saa kaiken mitä
tarvitsee. En edes perushoidosta voinut vastata. Olin
huono äiti, olen kai vieläkin. Mutta kykenen ja jaksan
taas paremmin.

Tänään emme vaimon kanssa näe, hän asuu vielä
muualla, eikä kanssani, tosin muutto on lähellä. Menen
tyttären kanssa saunaan ja tuttuun tapaan, vien lapsen
illalla kotiin. En tänne, vaan mummolle. Ikävä tulee
välittömästi.

Jonain päivänä... Joskus vielä... Kaikki järjestyy? En
enää hajoa?